Opiskelin muutama vuosi sitten Erasmus vaihto-opiskelijana Ruhr-Universität Bochumissa teatteritiedettä. Olen jatko-opiskelijana Hgin yliopistossa ja se mahdollisti vaihto-opiskelijuuden. Onneksi teatteritieteen laitoksella Hgin päässä ei kukaan muu opiskelija ollut kiinnostunut Bochumiin menosta…en muuten oli 2 suoritetulla opintopisteellä paikkaa saanut. Onneksi sain – opin paljon niiden 2 lukukauden aikana, jolloin Bochumiin matkasin. Miksi juuri Bochum? No, kun se oli vaihtoehtona listalla ja kun se on niin lähellä, 40 minuutin junamatkan päässä. Muistelen tässä menneitä…ei silloin opiskeluvaiheessa oli ehtinytkään kokemuksiaan reflektoimaan, hyvä kun hengissä selvisin : ). Näin kaikki alkoi…
Ensimmäinen koulupäivä
Siinä minä sitten seisoin Bochumin yliopisto 3B rakennuksen ulko-oven edessä, reppu olalla, jännittyneenä. Selviänköhän minä tästä? Olikohan tämä nyt sittenkään ihan viisas ratkaisu? Ympärillä lukematon määrä opiskelijoita, jotka liikkuivat määrätietoisen näköisinä, tiesivät minne olivat menossa. Minä en, olin hukassa.
Katsoin oppaasta ties kuinka monennen kerran teatteritieteenlaitoksen sijaintia. Tarkistin vielä taulusta, että olin oikeassa rakennuksessa. Seinällä oli iso rasti tupakan ja koirankuvan päällä. Lähdin kiipeämään portaita ylöspäin, hissiin en uskatautunut. Kerros kerrokselta tupakanhaju voimistuu – vihdoin saavuin ovelle, jossa luki ’Theaterwissenschaft’, tupakanhaju oli erittäin voimakas. Olin lähellä määränpäätä. Tunnen teatteri-ihmisten tavat.
Koputin toimiston oveen ja astuin sisään hämärään, savuiseen huoneeseen, jossa paloi monta suitsuketta. Minua vastaan syöksyi musta villakoira ja irvisti : olin perillä! Sönkötin ensin englanniksi, sitten huonolla saksalla, kuka olin ja mitä halusin. Ah jaa, nainen Suomesta. Te tulitte sittenkin. Sain käteeni nipun papereita, tarkistin vielä esittelyluennon paikan ja peräydyin pois huoneesta. Pudotin lähtiessäni yhden niistä monista täysinäisistä tuhkakupeista, joita toimiston tiskille oli sijoitettu. Rouva Toimistonhoitaja sytytti uuden tupakan natsastaan ja käänsi minulle selkänsä. Minun oli aika poistua. Joku muu siivoaisi.
Seminaaritila oli täynnä. Ahtauduin sisään ja asettauduin seinän viereen. Nuori poika nousi ja antoi minulle paikkansa, olkaa hyvä Rouva. Kiitin ja istahdin voipuneena. Olikohan tämä nyt sittenkään ihan viisas ratkaisu?
Tiedekunnan henkilöstö saapui paikalle, esittelyluento alkoi. Istuin mykistyneenä – en ymmärtänyt sanaakaan Herra Professorin puheesta. Mies oli Baijerista. Sanat soljuivat korvieni ohi, happi loppui, oli niin hikikin. Katselin ympärilleni. Tila oli täynnä nuoria taitelijan alkuja, olisin voinut olla heidän äitinsä. Ikäni puolesta vein kahden paikan. Tuntiopettajat esittäyityvät. Ymmärsin jo enemmän – ’sozusagen’ toistuu. Sen tiesin tarkoittavan suomen ’niinku’-hokemaa. Kenelläkään ei ollut mitään kysyttävää, tilaisuus päättyi.
Olisi minulla ollut kysyttävää, mutta en uskaltautunut suutani avaamaan. Päätin lähestyä Rouva Professoria yksityisesti. Puhuttelin häntä ja pyysin ’audienssia’. ”Hetkinen…”, hän sanoi ja käänsi minulle selkänsä. Hän kaivoi askistaan tupakanjämän, sytytti sen ja otti muutamat henkoset. Seminaaritilan seinällä on lappu, jossa on rasti tupakan päällä. Minä odotin kaikessa rauhassa. Hermosavut saattoivat olla ihan paikallaan.
Olikohan tämä nyt sittenkään ihan viisas ratkaisu?