Hätä ei lue lakia eikä freelancer ylenkatso työtä. Kun viime syksyn turvapaikanhakijoiden tulva saavutti kotiseutuni Savossa, päädyin minäkin kuukaudeksi hätämajoitukseen – sillanrakentajaksi eri kulttuurien välille.

Ystäväpariskuntani omistaa Vanha Maamies-nimisen majoitus-, juhla- ja kokouspalveluja tarjoavan yrityksen, joka on  entinen Suonenjoen Maatalousoppilaitos http://vanhamaamies.fi/ . Ennen SPR:n kanssa tehtyä hätämajoitusyksikön perustamis- sopimusta yrittäjä oli jo ennättänyt suunnitella syksyn ohjelmistoa. Joulumessut 28.11.2015 lukkoonlyötynä, myyntipaikat varattuna ja kahvilippuja jaettu ympäri pitäjää. Niinpä yrittäjä ja SPR päättivät pestata kuukaudeksi ’jokapaikantouhuajan’, joka toimisi osapuolien yhteisenä työntekijänä. Aloitin työt Suonenjoen hätämajoituskeskuksessa loka-marraskuun vaihteessa nimikkeellä ’opettaja-tuottaja’ vai olisiko ollut tuottava opettaja?

Työni oli projektiluontoinen ja toimenkuvaltaan monenkirjava, suomenkielenopettaja/tuottaja, riippuen työnantajapuolikkaasta. Tehtävänäni oli aktivoida asukkaita ja koordinoida aluillaan olevaa SPR:n vapaaehtoisten toimintaa. Sainkin heistä itselleni apuohjaajia aktiviteetteihin ja opetukseen. Toiminta oli alussa, kaiken sai aloittaa nollasta, jopa opetustilan kalustamisesta. Saimme suomenkielen opetuksen alkamaan varsin nopeasti. Toisaalta tavoitteena suunnitella ja toteuttaa kohtaamispaikka paikkakuntalaisille ja asukkaille, järjestää messuille asukkaiden oma osasto ja ohjelmaa heiltä. Töitä 24/7 – ainakin ajatukset pyörivät koko ajan samoissa asioissa.

Hyvin pian työt aloitettuani huomasin, että ne suunnitelmat, joita olin ennakkoon työpöydän ääressä laatinut, eivät tulisi toteutumaan. Liian monta väliintulevaa muuttujaa, joihin en ollut osannut varautua. En siis toiminut draamaohjaana ja tehnyt draamatarinoita, vaan käytin toiminnassani draamaa ja teatterilähtöisiä menetelmiä. Arjen toiminnot veivät aikaa ja käsipariani tarvittiin myös rutiinitöissä kuten esim. ruuanjakelussa.

Mitä sitten saimme aikaan?

Kalustin Naisten Olohuoneen ’Hyvä Olo’:n, jossa kokoonnuimme aluksi joka päivä tiettyyn kellonaikaan. Opiskelimme suomea ja teimme erilaisia käsitöitä vuoropäivin. Haasteena oli naisten löytäminen ja houkutteleminen mukaan toimintaan. Kävipä jokunen aviomies ensi tarkistamassa, voi vaimon laskea kammariin, onko paikka turvallinen vai ’värväänkö’ naisia johonkin. Aloitimme kokoontumiset omissa pienryhmissä irakilaiset, afgaanit ja kurdit omissa ryhmissään. Ryhmät olivat pieniä, 5-7 naista ja mukana oli aina joku englannin kielen taitoinen. Kommunikaatio sujui ongelmitta. Mikä opettajan onnen hetki, kun viisi huivia sukeltaa yhteen ja arabiankielinen puheensorina täyttää hetkeksi tilan – ja kohta suomenkieliset lauseet kajahtavat ilmaan. Oppimisen halu ja ilo oli käsinkosketeltavaa. Tavoitteena oli luoda myös yhteisöllisyyden tunnetta eri kansallisuuksien välille ja rakentaa siten pohjaa vastaanottokeskuksen omalle toimintakulttuurille. Muutaman viikon jälkeen ei enää ollut väliä, mitä kansallisuutta edusti, ryhmät suurenivat ja kansallisuudet toimivat sulassa sovussa.

Halusimme luoda rutiineja asukkaiden toimintoihin, teimme lukujärjestyksen ruokalan aulaan. Keskityin kohtaamaan jokaisen yksilönä – antaa tuntee, että he tulevat nähdyiksi ja kuulluiksi. Hyvä olo-kammari tarjosi naisille hetken ja paikan, jossa ollaan yhdessä ja rauhoitutaan. Lapsille järjestimme toimintaa samaan aikaan toisaalla.

Päätimme valmistaa messuille oman osaston. Ideoimme yhdessä ja päätimme askarrella kortteja, huovuttaa, tehdä kynttilöitä sekä tarjota messuvieraille teetä ja maistiaisina kunkin maan kansallisherkkuja. Työpajoissa tutustuimme huovutukseen, 10 kiloa mehiläisvahalevyjä rullautui kynttilöiksi ja 100 korttipohjaa joulukorteiksi, koristelimme yli 200 suomalaista piparia. Teimme myös musiikkia, tanssimme ja maalasimme, lauloimme lauluja ja jotkut kirjoittivat runoja omalla kielellään. Naisten omatoimisuus kasvoi turvallisuudentunteen vahvistumisen myötä ja tuotoksia syntyi. Viimeisillä viikoilla riitti, että avasin luokan oven. Jokainen etsi itselleen mieluisan puhdetyön – ja puhe sorisi.

Usein kulttuurien kohtaamisessa keskustellaan kulttuurieroista, mutta minä suuntasin huomion samankaltaisuuksiin. Jaoimme tarinoita kotimaahan jääneistä sukulaisista, joulutradioista ja kauniista esineistä. Kulttuuritaustan eroista huolimatta meidän kokemuksissamme, elämissämme oli paljon yhtäläisyyksiä. Etsimme pienintä ja yhteistä nimittäjää monikulttuurisen elämän rakentumiselle uudessa maassa. Jaoimme kotimaidemme historiaa, mitä kannamme sydämissämme kotimaan jäätyä taakse. Väri- ja muotomaailman erilaisuus, tai miten päin joulukortti aukeaakaan – tai koskettava tuokio, kun keskustelimme äideistämme. Mukana toiminnassa ovat niin yhteiskunnalliset, poliittiset, sosiologiset kuin kulttuuriset ulottuvuudet. Havaitsin, että ohjaajana on oltava läsnä oleva ja herkkä tunnelmalle. On mietittävä opetuksensa sisältöjä ja menetelmiä sekä peilattava niitä ympäröivään monikulttuuriseen maailmaan Tärkeä osa komennustani oli myös suomalaisen jouluperinteen avaaminen, enemmän osana kulttuurista perinnettämme kuin kristillisenä juhlana. Osallistuminen messuvalmisteluihin oli vapaaehtoista ja ne, joiden uskonnollinen vakaumus esti jouluiseen toimintaan osallistumisen, jäivät pois tapahtumasta. Vuorovaikutuksen toimimista helpottaa, kun tilanteeseen tutustuu ennalta – lukien ja tutkien ja yhdistäen oppimansa toimintaansa. Kulttuurien kohtaamiseen kasvaminen on myös opettajalle oma mielenkiintoinen ja antoisa oppimispolkunsa.

Leikkiä, laulua lasten kanssa
  

Suonenjoen turvapaikanhakijoista puolet (lähes sata) oli lapsia. Koulu alkoi heillä vasta joulukuussa, joten meillä oli hyvin aikaa totutella säännöllisiin tuokioihin. Joka aamu aloitimme päivänavauksella kello 10. Toiminnallisesti opiskelimme suomen fraaseja, numeroita, värejä ja muotoja. Mikä ilon päivä, kun kengät olivat suorassa rivissä puolapuiden alla ja jokainen osasi sanoa suomeksi minä olen ja oman nimensä. pienryhmissä, ensin oman kieliryhmän kanssa. Perustimme oman Refugee-kuoron, joka sitten esiintyi messuilla kajauttaen ’Jaakko Kullan’ ja ’Tuiki tuiki tähtösen’ supisuomeksi – ja toisena versiona omalla äidinkielellään. Kolmio, neliö, ympyrä tulivat tutuiksi liikkeen kautta, teippasin jumppasalin lattiaan kuvioita. Värit opeteltiin mattomallistosta irrotettujen kangaslapuista tehtyjen polkujen avulla. Vastaanottokeskuksen väki naureskeli, että joukossa on yksi, joka kulkee viikosta toiseen hokemassa ”Minä olen Raija. Kuka sinä olet?”. Kuinka monta toistoa tarvittiinkaan, että uuden taidon oppii?

Messupäivänä ilman täytti jännitys. Tulisivatko paikalliset ihmiset tapahtumaan? Olimme rakentaneet useita kohtaamisen mahdollistavia tapahtumia. Turvapaikanhakijanaisten oma osasto myyntikojuineen, jossa tarjoiltiin irakilaista ja somalialaista teetä, leivonnaisia, kakkuja, leipää, seesam-makeisia. Olimme koonneet näyttely ‘minun maani-minun kulttuurini’- korteista. Miehet kunnostautuivat soittamalla ja rummuttamalla kansanmusiikkiaan. Ei ole nokkahuilu soinut koskaan niin kauniisti kuin afgaanimiehen puhaltaessa ilmoille haikeita mollivoittoisia säveliä, jossa soi koko elämän kirjo. Auditoriossa kuulimme kolme tarinaa matkasta Suonenjoelle. Yksikään televisiokuva tai uutinen pakolaisista ei sen jälkeen ollut sama.

Draamaohjaajana tässä projektissa mahdollistin turvapaikanhakijoiden ja kantaväestön kohtaamisen. Tavoitteeni oli tehdä turvapaikan hakijoista näkyviä tällä pienellä paikkakunnalla – antaa heille ensin rohkeus ja sitten mahdollisuus tulla kuulluiksi ja nähdyiksi. Ihmisen rohkaiseminen, kohtaaminen ja kuuleminen ovat läsnä kaikessa tekemisessäni, mutta tässä erityisen merkittävänä, kun yhteinen kieli puuttui.

Minulta kysyttiin, oliko erilaista tehdä draamaa turvapaikanhakijoiden kanssa? Oli ja ei. Ihmiset olivat vasta saapuneet Suomeen – väsymys, pelko, epävarmuus olivat hallitsevia tunteita eikä niitä keventänyt syksyn koleus ja ympäröivä pimeys. He olivat asettumassa aloilleen uuteen paikkaan, eivätkä kovin valmiita ”heittäytymään” mukaan toimintaan. Tutustuminen ja turvallisen ilmapiirin luominen veivät enemmän aikaa kuin muiden ryhmien kanssa. Yhteisen kielen puuttuminen tekee toiminnasta haasteellisempaa. Eri kansallisuuksien ja uskontojen sekoittuminen sekä niiden huomioon ottaminen arjen toiminnoissa vaati paljon huomiotani.

Saavutimme yhteisen tavoitteemme: kantaväestö kohtasi messuilla Vanhan Maamiehen asukkaita ja asukkaat kohtasivat paikallisia ”omalla maallaan”. Ilmapiiri oli kannustavan positiivinen. Asukkaat nauttivat tilanteesta ja ottivat hyvin kontaktia messuvieraisiin, kielimuuritkin murenivat. Uusia ideoita syntyi kahviloista, leivontapäivistä, korupajoista, korttipajoista, kangasmaalauksesta, tanssista.

Huoneentauluni hätämajoituksessa

* kulttuurien tuntemus ja ymmärrys on erittäin tärkeää

* huomioi väliintulevat muuttujat, jotka laittavat suunnitelmat uusiksi

* ajankäsitys on hyvin erilainen

* ole joustava – ja iloitse pienistä onnistumisista

* ole kärsivällinen – luottamus ei rakennu hetkessä

* kuuntele ennemmin kuin kysy

* kohtaa jokainen ihminen arvokkaana yksilönä

 

Haittaa ei tee, jos muistaa savolaisten elämäohjeen : ’elä hötkyile’.