Äitinä olen saanut harvoin kokea niin varauksentonta ihailua ja lujaa uskoa lapseni taholta kuin mitä eilen koin. Arkidraamaa sanan varsinaisessa merkityksessä.
Olin viikonlopun työmatkalla. Sain kotoa puhelun lauantai-iltana : poika oli hukannut puhelimensa! Mitä minä täältä kaukaa voin tehdä? En mitään. Poika oli isälleen vakuutellut, että kun äiti tulee kotiin, ÄITI kyllä löytää puhelimen. Mies valmisti minua tähän ’vastuulliseen tehtävään’ – suuret odotukset kohdistuivat äidin kaikkivoipaisuuteen. Olivat panneet huushollin jo sekaisin etsiessään kännykkää. Ja koulumatka bussipysäkiltä kotiovelle oli sekin perkattu – ihan lumilapion kanssa.
Puhelinta ei löytynyt! Sen akku oli lopussa jo ennen häviämistä – siihen ei voinut edes soittaa.
Saavuin kotiin sunnuntai-iltana. Tunsin suuren vastuun ja tuleva tehtävä painavan hartioitani. Mistä minä sen voisin löytää, jos kerran ovat kaikki paikat tutkineet ja taskut nurin kääntäneet? Miten kohtaan lapseni toiveikkaan katseen ja miten selitän, että enhän minäkään nyt ihmeiden tekijä ole ja taio kadonneita puhelimia suit sait pöydälle. Tuotan pettymyksen.
Istuimme alas – äiti ja poika – ja suljimme silmät. Kävimme läpi perjantai-iltapäivän tapahtumat bussipysäkiltä kotiin. Missä vaiheessa kännykkä häviää kuvasta? Bussissa vielä oli, samoin kun astui ulos…ja sitten kotiovella ei enää ole. Ehkä. Tai vois vaikka ollakin.
Menemme ulos, kävelemme reitin sentti kerrallaan läpi. Kaivamme lumihankea, harjaamme ja puistelemme. Tulemme sisään, kuljemme reitit huoneistossa uudestaan ja uudestaan. Kertaamme. Mielikuvittelemme. Puhelinta ei löydy. Huokaus. Kysytään huomenna bussiaseman löytötavaratoimistosta. Tai jos jäi bussiin ja kaveri otti talteen. Tai.. jaksamme yrittää yhdessä.
Päätän katsoa vielä kerran laukusta, ravistella kirjojen ja kansioiden välistä – varmuuden vuoksi. Miesväki huokaa..ME ollaan katottu jo ainakin satakertaa ja ravisteltu laukkua ylösalaisin. Pakkaan kirjat takasin laukkuun ja käteni etsiytyy kuin huomaamatta pienen pieneen laukun sivutaskuun…tunnen jotain kovaa…
Juuri niin : Voilá ! Se on siellä ! Kännykkä on löytynyt! Lapsi huutaa riemusta ja heristää sormeaan isälleen :” Mähän sanoin, että kun äiti tulee kotiin niin äiti kyllä löytää puhelimen! Älä ikinä enää sano mulle, ettei äiti voi..mun äiti voi! Ja sä epäilit…” .
Hymyilen tyytyväisenä kuin se kuuluisa Hangon keksi. En ole pitkään aikaan tuntenut näin suurta onnistumisen riemua. Olen vähän hämmentynyt itsekin – siis minä löysin sen puhelimen. Minä tein ’ihmeen’. Miehiä on joskus tosi helppo yllättää.
Äidit vain, nuo toivossa väkevät…