To do-lista on pitkä, en oikein tiedä mistä aloittaa, mihin tarttua ensimmäisenä. Niinpä keksin sijaistoimintoja, tuo lehti vielä selaamatta,fb-päivitys tekemättä, kavereiden kuulumiset lukematta. Tunnistatko tunteen?Päädyin facebookista Pesäpuu ry.:n sivuille lukemaan Antti Niskasen kolumnia, inspiraatiopuheenvuoroa Lapsen anatomiasta. Antti pohdiskeli kohtaamisen sietämätöntä keveyttä – tai joissan kohdin jopa raskautta. Koskettavasti ja puhutellen, avoimesti ja herkistäen.
Näin Niskanen määritteli kohtaamisen tuoreella, uudenlaisella tavalla:
“Kohtaaminen on muuten ihana sana. Se metkalla tavalla muistuttaa foneettisesti siitä, millaisesta asiasta on kyse: siinä on lempeyttä ja pehmeyttä ilman liikojen konsonanttien tuomaa kovuutta. T siellä vain pysäyttää hellivän h-äänteen jälkeen äänteet pitkään ja lempeään a:han ja lopulta n:ään nätisti päättyväksi. Toiseksi, kohtaaminen on melko pitkä sana, joten siinä on äänteille aikaa syntyä, kuten lapsen kiireettömällä kohtaamisellakin tulisi olla.”
Enpä ole aiemmin ajatellutkaan sanoja foneettisesti. Aloin pyöritellä draama-sanaa samoilla eväillä. Dr tärähtää alussa dynaamisena, hieman ulkomaalaisvoittoisena, no draaman juurethan juontavat Englantiin. Kuin “koukku” (hook), joka nappaa mielenkiinnon ja innostaa. Seuraavana pitkä aa , joka voisi kuvata aktiivista työskentelyä yhdessä, m tuo toimintaan niitä laaksoja ja kukkuloita, asioiden maistelua ja pohdintaa. A vetää asiat yhteen, tekee yhteenvedon ja saattaa prosessin päätökseen. Napakka ja hyvin toimintaa kuvaava sana, suomalaista ‘ilmaisutaito’-sanaa täräkämpi ja ärhäkämpi.
Artikkelin loppu antoi myös ajattelemisen aihetta vuorovaikutusta ajatellen, nimenomaan miten aikuisena kohtaamme lapsen/lapset.
“Lopuksi lapsen kohtaamisen ydin: minä toivon, että meillä aikuisilla säilyisi kyky katsoa jokaista lasta, omaa ja toisen, kuin vastasyntynyttä ihmettä. Katsoa yksitellen varpaat ja ihailla pikkusormet, täydelliset. Nähdä ihon vaalea nukka ja tuntea piltin makea tuoksu. Havaita silmien hämmentynyt katse. Ja kuulla unen tuhina ja mahan murina. Ajan kanssa.”
Voisiko asian enää osuvammin ja kauniimmin ilmaista? Minäkin toivon.
Artikkeli löytyy kokonaisuudessa täältä: http://www.pesapuu.fi/uutiset/2014/10/29/antti-niskasen-inspiraatiopuheenvuoro-lapsen-kohta
Viime viikolla posti toi Fidean, Suomen draama- ja teatteriopetuksen liiton jäsenlehden. Lehdessä Satu Olkkosen artikkeli ‘ kaksi tarinaa osallisuudesta’ kosketti syvältä. Artikkelissaan Olkkonen kertoo ohjaamastaan Otetaan vaari!-musikaaliprojektista ja sen jälkeen havainnoistaan, kuten itse kirjoittaa, ympäristönsä tarkkailijana. Olkkonen kirjoittaa rehellisen avoimesti mitään kaunistelematta omista tuntemuksistaan ja havainnoistaan. Vai mitä sanotte?
“Ei mitään syytä huoleen, älä suotta murehdi, ainahan näitä tapauksia tulee, tähän kevääseen ei nyt tarvitsisi tulla enää yhtään mitään ylimääräistä, selittävät asiantuntijoiden suut. Paskat. Peruskoulun oppilashuolto on rakentunut niin, että yhdeksän vuotta katsellaan, kuulostellaan ja seurataan liian monen suistumista. Tämä on minun totuuteni.”
Minun on helppo olla Olkkosen kanssa samaa mieltä – entisenä opettajana, sivustaseuraajana ja yhden lapsen äitinä. Paskat, sanon minäkin, sanahelinää ja byrokraattisten pykälien täyttöä. On tehty se, mikä lain mukaan kuuluu tehdä, muka-hyvin, mutta ei sydämellä ja aidosti asiaan paneutuen. Miten ne lapset ja nuoret selviävät, joiden äidit – miksei isätkin – väsyvät taistelemaan leijonaäitien lailla omiensa puolesta?
Jos saat jostain käsiisi Fidean lehden 2/2014, lue ihmeessä ainakin Olkkosen artikkeli. Tosin kyseisessä lehdessä oli monta muutakin hyvää juttua. Kotisivulla ei ollut vielä uusimman lehden esittelyä, mutta täältä infoa löytynee tuonnempana.
Viime viikolla olin Drama connecting people- projektin tapaamisessa Virossa. http://dramaconnectingpeople.wordpress.com/ . Sydän täynnä kokemuksia palasin siltä kotiin. Koskettavia kohtaamisia ja mieleenpainuvia hetkiä. Näin omin silmin, miten 3 päivän draamatyöskentelyn jälkeen venäläispoikien ryhti oikeni ja ilme muuttui synkästä valoisammaksi. Saatoin todeta, miten draama toimii ihan meidän jokaisen arjessa. Minunkin.
Molemmissa artikkeleissa kohtasin sellaista avoimuutta ja rehellisyyttä, johon harvoin törmää. Uskallusta pukea sanoiksi se, miltä tuntuu, vaikka kipeältäkin. Rohkeutta tunnustaa oma haavoittuvuutensa ja avata omia kokemuksiaan. Nostan hattua molemmille, Sadulle ja Antille sekä niille venäläisnuorukaisille Virossa.
Tunnen oloni kiitolliseksi kaikista näistä kohtaamisista. Oivalluksien aika ei ole ohi. Ehkä nyt voin tarttu taas listaani ja aloittaa työt.