Joskus minusta tuntuu, että minua – maahanmuuttajaa – kyykytetään 6-0 eikä sanainen arkkuni avaudu tarpeeksi nopeasti saksankieliseen debattiin. Olen varma, että suomenkielellä, Suomessa, jäisin paitsi näitä kasvattavia kokemuksia. Jaan kanssasi tuorei
mman.

Kävin omalääkärin vastaanotolla. Sitkeä flunssa ei ottanut laantuakseen, tarvitsin lääkekuurin. Toisenlaiset, uudet antibiootit. Olemme olleet Dr. Veit-Dieboldin asiakkaita koko sen ajan, kun olemme täällä asuneet eli reilut 6 vuotta. Valitsin hänet ’Hausartziksimme’, koska se oli ensimmäinen vastaanotto, jossa luvattiin lääkäripalvelua englanniksi.

Tässä suhteessa on vain yksi ’ hankaus’ ja se on yksi kolmesta vastaanottovirkailijasta. Hän ei kaikkien näiden vuosien jälkeenkään muista meitä. Kaikki muut tervehtivät nimeltä. Olemme käyttäneet palveluja…hmm..melko paljon. Koska meillä on privaattivakuutus, meidän ei tarvitse varata aikaa vastaanotolle. Joskus alkuvuosina yritin soittaa etukäteen, mutta  ohjeistivat vain tulemaan, kun siltä tuntuu. Niinpä menin nytkin, kun siltä tuntui. Näin terveyshuolto Saksassa toimii.

Tämän hankalamman tätin kanssa olin jo alkuaikoina pulassa, kun yhteistä kieltä ei löytynyt. Hän valisti minua, että Saksassa puhutaan saksaa ja jos ei osaa pitää opetella. Olin vasta kielikurssilla ja tarvitsin lääkäripalvelua ennen kuin osasin kieltä tarpeeksi hyvin. Tuli sanomista. Kaikilla kielillä, korrektisti mutta jämäkästi.

Tämä hankalampi täti ei suostu palvelemaan ilman saksalaista sairasvakuutuskorttia. Hänelle ei kelpaa suomalainen EU-kelakortti. Eikä suomalaisen IF-vakuutusyhtiön kortti. Eikä K-plussakortti, S-etukortti, kirjastokortti eikä edes ajokortti. Todennäköisesti hänen luokituksessaan minä olen hankala asiakas.

Menin vastaanottotiskille. Se mukavampi täti oli puhelimessa, nyökkäsi ja hymyili huomenet. Tämä  hankalampi joutui asioimaan kanssani. Aloitamme joka kerta sairasvakuutuskortista. Ei ole. Onko vakuutusyhtiönkortti. Ei ole. No-mutta-pitää-olla-ei-meille…ja sama proseduuri kerta toisensa jälkeen. Niin nytkin. Kerroin, että haluan tavata lääkärin nyt, heti tänään. Tavasin nimeni kirjain kerrallaan, kuten joka kerta. Ajattelin ottaa henkilökorttini laukusta ja siinä huomasin, että kukkaroni oli jäänyt auton etuistuimelle. Sanoin, että menen hakemaan kukkaroni, mutta tulen heti takasin. Nimeni olin tavannut ja tiedostoni löytynyt. Juu, kyllä olen käynyt ennenkin…

Kukkaronnouto kesti 5 minuuttia. Palasin vastaanotolle, kävelin vastaanottotiskin ohi, menin istumaan ja odottomaan vuoroani. Oletukseni oli, että ilmoittautumiseni  oli hoidettu. Istuin 45 minuuttia ja odotin. Yleensä odotusaika on pisimmilläänkin 20 minuuttia.  Luin lehtiä, täyttelin sudokuita – ei minulla kiire ollut, muistikirja mukana, aikaa kirjoitellakin. Sitten kuulin, kun mukavampit täti kysyi siltä toiselta, että joko otit Frau B:n paperit? Se toinen vastasi, että en, hänen ilmoittautumisensa jäi kesken.  Kiltimpi huokasi ja kertoi hoitavansa asian. Tuon salaa kuullun keskustelun jälkeen kesti 10 minuuttia, kun olin lääkärin luona.  Siitä 10 minuuttia, kun jonotin apteekissa lääkkeitä.

Mietin, mitä olisin voinut tehdä toisin? Mitä olisi pitänyt tehdä toisin?

Schöne Tag noch – mukavaa päivän jatkoa, meille kaikille.