Muutama vuosi sitten kurssin jälkeen yksi osallistujista totesi, että on se ilo osallistua työpajaan, jonka vetäjä on vanha konkari ja jolla on paljon kokemusta. Kiitin kauniisti ja mietin, että miten niin ’vanha konkari’, aloittelijahan mä vasta…kunnes tajusin, että totta turisee. Työkokemusta ja vuosia draaman alalla takana jo 25 . En tosin ihan ensimmäisen aallon uranuurtaja draamapedagogega ole, mutta heti siinä kintereillä. Jälkijäristyksessä.
Kenen ”draamaan kasvattama” sitten olen? Pysähdyin miettimään, kenen vaikutuspiirissä olen ollut ja kenen opeista työssääni ammennan. Miten minusta tuli draamaopettaja?
Ensimmäinen kannustajani ilmaisuun oli kansakoulunopettajani Marja Mannila, joka harjoitutti runonlausunnassa 70-luvulla pidettyihin kunnallisiin henkisiin kilpailuihin. Ei sieltä mainetta ja kunniaa irronnut, mutta kokemus karttui ja kipinä jäi. ”Siniseen salmeen sillan alle, luodoille pylväiden varjostamalle…”, runon Ahmatti Ahvenesta osaan vieläkin!
Oppikoulussa suullisen ilmaisun esitykset olivat aina jännityksen paikkoja. En muista, että meitä olsi sen kummemmin esiintymisiin ohjeistettu. Aihe oli kaikille sama, vuorot arvottiin. Palautteet muistan positiivisina, kannustavina. Äidinkielen opettajaani Pertti Morjaa Leppävirran yhteiskoulusta muistan lämmöllä.
Savonlinna OKL:ssa osui sitten kohdalleni ’jytky’. Kohtasin Seija Okkosen (silloinen Liukko), joka opetti meille puheviestintää ja jonka ilmaisupainotteisessa luokassa harjoittelin – sattuman sanelemana- kaikki harjoitteluni. Kun muut toivoivat, että eivät joutuisi Liukon luokkaan, minä päin vastoin salaa toivoin pääseväni. Minulla on vieläkin tallessa Seijalta 1. tapaamisessa samaani keltainen pos-it lappu, jossa lukee ”jos sä aina kaiken tiedät, luovaa lasta tuskin siedät”. Tuo lause on ollut ohjenuoranani siitä lähtien. Aika ajoin joudun nykyäänkin palauttaamaan viestin mieleeni. Vuosien varrella ystävystyin Seijan kanssa ja yhteistyömme huipentui v. 2006 Tammen kustantaman yhdessä kirjoittamamme Teatteria tenaville-kirjan ilmestymiseen.
Ilmaisutaidon opettajaksi opiskelin 90-luvun alussa Jyväskylässä. Sattumaa sekin, että sinne eksyin. Luin Opettaja-lehdestä artikkelin, jossa ilmaisutaidon opettajien täydennyskoulusta vasta suunniteltiin. Erkki Laaksoa haastateltiin. Siltä istumalta soitin Jyväskylään ja kysyin, olisiko minulla mahdollisuutta suorittaa kokeiluna, 1.kertaa Suomessa, luokanopettajakoulutuksen yhteydessä alkavat ilmaisutaidon erikoistumisopinnot. Erkki lupasi selvittää asiaa, hain ja sain erillisen arvosanasuoritusoikeuden. Niin alkoi yhteinen taipaleemme Laakson kanssa, joka jatkuu vielä tänä päivänäkin.
1994 ajauduin kansalaisopiston teatteriopettajan äitiyslomansijaiseksi ja huomasin taitoni vajavaisuudet. Näyttämöllä jokin mätti, mutta en osannut sanoa mikä enkä tiennyt mitä tehdä. Niinpä hakeuduin teatterkorkeakoulun täydennyskoulutuskeskukseen suorittamaan teatteri-ilmaisun perusteet ja pedagogiikka –koulutusta ja hakemaan lisäoppia teatterin tekemiseen. Siellä kohtasin seuraavan guruni Pekka Korhosen.
Yhteistyö Pekan kanssa alkoi todenteolla 1995, kun siirryin hänen työparikseen, täydennyskoulutuskeskuksen suunnittelijaksi. Hän jos joku on oppi-isäni, tutorini, tukijani ja opastajani. Hänen kauttaa tutustui prosessidraamaan ja Allan Owensiin.
Chesterin mies, Allan Owens avasi minulle lopullisesti oven prosessidraamaan ja antoi ’avaimet käteen’, perustyökalut, joilla kehittää ja tutkia draaman maailmoja itsenäisestikin. Kun nyt tapaan suomalaisia draamaopiskelijoita ja –ammattilaisia, tunnistan heistä niin ikään Allanin vaikutteita. Olen leikkimielisesti alkanut kutsua h-/meitä ”owenslaisiksi”, joiden ajatuskuviosta pystyy tunnistamaan samaa humaania ja avaraa ajattelua kuin Allanin ajattelussa. Tuntuvat heti ’omilta’.
Ympäri käydään ja yhteen tullaan, jokainen tuntee jonkun, joka tuntee…Erkki Laakso toi Owensin Suomeen, jolloin Pekka Korhonen ’löysi’ hänet kouluttamaan kursseilleen, joille minä osallistui…ja siitä se sitten lähti.
Näistä ”suhdelangoista” on vuosien aikana muodostunut toimiva verkosto. Saaliina on Owensin kirjojen käännöksiä, yhteisiä julkaisuja, projekteja, kongressimatkoja – ja uusia tuttavuuksia, leikillisesti sanottuna ’sisaria / veljiä draamassa’.
On hyvä joskus pysähtyä miettimään ’kenen lauluja laulaa’ ja miksi. Se auttaa tunnistamaan oman tyylinsä ja draamaopettajuutensa. Minulla on tänä päivänä draamakouluttajana olo kuin morsiamella, jolla on ”jotain vanhaa, jotain uutta, jotain lainattua, jotain varastettu..” .
Helvi Juvosen sanoin :” Leipä ei kapea, leipä ei leveä. Osansa saaneen käydä on keveä.”